Pysähdyspaikkani...

Sattuipa herkkä hetki tämän aloittamiselle kun juuri American Idolissa ei päässyt Amy jatkoon ja siitä tuli juuri niin herkkä hetki että nostaa melkein mullekin kyyneleet silmiin.
En voi vastustaa välillä kyynelehtimistä jos joku toinen itkee. :(

No mutta, taas on pyörinyt pikku päässäni mietteitä, fiilis turhautunut kun ikää alkaa jo olla kohta 39 vuotta, olen edelleen sinkku jolla ei ole lapsia...olenko jotenkin elämään eksynyt tosiaan?
Aika on hieman tiukilla kun on muutamia touhuja ennen yövuoroon menoa vielä.
Mutta...tää elämä on kuin vankila mulle. On pakko tehdä asioita, en pääse eteenpäin kuitenkaan.
Olen jumittunut samaan paikkaan, mitään ei tapahdu. Ei tule uusia asioita kovinkaan usein, ei haasteita ei mitään.
Tuntuu että arki on tasapaksua, samat ongelmat vain jatkuu ympärilläni ja olen voimaton niitä muuttamaan. Sanonta että muutos lähtee itsestäsi, siis se muutos joka muuttaisi ympäristön, ei pidä ihan täysin paikkaansa. Kaikkeen et voi vaikuttaa, miten voisit itse muuttua että ottaisit paskaa vastaan?

Pitäis voida elää elämää itse, ei kenenkään eikä minkään kautta. Totta. Mitä voin tehdä itselleni että eläisin omana itsenäni? Joskus olosuhteet ajavat meidät tilanteisiin jotka tuntuvat lähes umpikujilta.
Tahtoisit pakoon, yrität löytää edes jonkun toisen todellisuuden mistä päästä pakoon.
Välillä käyn läpi mietteitä että voisin hyvin saada jonkun sairaskohtauksen jonain päivänä eikä kukaan löytäis mua ajoissa jos olen vapaapäivällä.
Tuntuu jokseenkin hurjalta, tässähän täytyy varautua siihenkin mahikseen että tosiaan kuolen yksin niin ettei kukaan kysele perään.
Mitä jos jättäisin facebookin joksikin aikaa kiinni, rupeisko kukaan kyselemään perään ja kuinka pian?
Tämmöisiä joutuu pohtimaan yksin eläessä. Eniten säälittäisi koiraparkani. Mitä se tekisi ja miten se selviytyisi jos mulle tapahtuisi jotain? Ei tuu kovinkaan usein sellaistakaan mieleen...
Mä kyllä näin unta että mulla ei enää ollutkaan koiraa mutta mitä jos käykin ettei sillä olekaan enää mua?

On mulla oikein lauantai-illan aatteet...mutta tää on sinkkuelämän varjopuolia.
Tiedän kyllä että joka tapauksessa jonain päivänä kuolo korjaa eikä se musta synkkää ihmistä taatusti tee. Se tekee musta synkän jos vetäydyn ja se on mun paheeni...

Jouduin jättämään teini-iän aikaisten kavereiden treffaamisen tänään väliin olosuhteiden pakosta, yötyöt kutsuvat ja niin edelleen.
Heräsi taas ajatus että lähes kaikilla heillä on perhe tai puoliso, paitsi mulla. Taas herättää niitä ajatuksia mitä mulla olisi jos olisin kuten muut. Jotenkin tulee tunne etten ole kuin muut.
Ei ole helppo löytää miestä, ei ollut teininä vientiä pahemmin eikä nyt kelpuuta läheskään kaikkia ketkä "veisi". Eivät vaan ole mun makuun eivätkä iske.
Ahdistaa ajatus että tosta pitäis vaan jonkun kaa olla...ei onnistu todellakaan enää niin vain.
Vaatisi todella suuria ja aitoja tunteita.
On mulla eräs kyllä johon ihastuin nuorena aikuisena, saattais ehkä olla vapaa vieläkin ja sinänsä olis kunnollinen mieheksikin. Mutta mutta...olosuhteet ja kaikki...en tiedä olisko häntä kiinnostanut.
Sätin ja moitin itseäni kun en yrittänyt. Tiedä mitä olis voinut tulla?
Selvästikin oli ujon puoleinen hänkin, mutta tuntematta henkilönä on paha sanoa mitä olis voinut tulla. Eräänlainen olosuhteiden summa tämäkin ettei koskaan tullutkaan mitään.
Kyllä sitä vieläkin miettii että mitä jos...

Sellaista. Kirjoitan uuden tekstin vielä mutta tässä miettii että tahtoisin kokea jotain syvempää, aidompaa kuin mitä voi tämä elämäntyyli tarjota. Periaatteessa olen elämäni vanki, tietämättä mitä vapaudessa voisi odottaa. Suunnittelen aina pakoa, mietin missä se mun oikea paikkani voisi olla...yksin ei muakaan tarkoitettu elämään.