En tiedä mihin tämän niputtaisin, ehkä parhaiten kävisi uusapostolisen liikkeen nimike sille tielle jolle lähdin parikymppisenä seikkailemaan. Olin sitä ennen ihan tavallinen perusluterilainen nuori uskova.
Toiset eivät ehkä usko ko. liikkeeseen mitenkään outona harhaoppisena ja sit on niitä jotka ymmärtävät liikkeen alkuperän ja tarkoituksen erittäin hyvin.
Itse olin jokseenkin kiinnostunut karismaattisuudesta koska 13-vuotiaana tyttönä kuulin ja näin sellaisia asioita kuin kielillä puhumisen esimerkiksi.
Itse päädyin lähtemään helluntaiseurakuntaan kun nuorten raamattupiiri loppui kaikkien lähtiessä eri paikkakunnille opiskelemaan. En tiedä, pelkäsin jääväni ehdottoman yksin ja menin.
Seurakunta ei kuitenkaan ollut järin ihmeellinen, vaan tavallinen seurakunta. Liikuin nuorten porukassa vuoden tai pari.
Halusin kokea kuuluvani jonnekin ja jotain erikoisen hienoa odotin, lähes taivaallista tunnetta rakastamisesta ja hyväksymisestä.
Halusin itsekin armolahjoja tottakai, menin eri kokouksiin yhä useammin siunattavaksi ja kaaduin monia kertoja. En kuitenkaan enää ollut vasta kääntynyt silloin. Lähtökohtani oli terveoppinen luterilainen rippileiri jossa opetettiin uskon perusasioita ja Raamatun sana.
Ja lähdin pois sitten sieltä etten olisi jäänyt tyhjän päälle.
Ehkä toimin epäuskosta siinä kohtaa, että lähdin pois kirkosta. Joka tapauksessa koin olevani "kujalla" vaikka olinkin liittynyt helluntaiseurakuntaan. Oli vaikea silti löytää paikkaansa.
Olin jopa lähes luopio 22-23 vuotiaana. Oli ei-uskova poikakaveri ja tuli juotua jne. juttuja. Tupakoinkin silloin myös.
Siitä se lähti että välillä uskossa ja sitten askossa, kuten ennen tavattiin sanoa.
Välillä tuli kausia että olin kunnolla ja opiskelin ammatin, kävin seurakunnassa ja palvelin siellä, sitten taas menin maailmaan jossain vaiheessa.
Nuorena elettiin aikoja, v.1995 ja 1997 aikana kun Toronton "nauruherätys" rantautui meillekin ja kohta Pensacolakin. Itsekin sain osani kokea kun v. -97 talvella me nuoret oltiin koolla ja mentiin piiriin, rukoillaksemme. Yhtäkkiä mä koin sen kun vaan antauduin sille, humpsahdin lattialle, nauroin ja liikehdin ns. lumienkeliliikkeitä sattumanvaraisesti aikani naureskellen.
Siitä lähti kokemuksien hakeminen. Olin astunut alueelle jossa haluttiin vain lisää ja lisää...
Sitä kesti lähes kevään loppuun asti.
Menin jotenkin silleen siihen, että vedin taistelurukouksia ja muka koin jotain ihmeellistäkin.
Oli loppukevättä kun jotenkin väsyin ja löysin itseni paikallisesta, Ale-pubista. Väsähdin varmaan siihen.
Tuli kesä, juhannus ja ajauduin "väärään" seuraan jo 21-vuotiaana. Oli bailaamista, bailandoa....
Mutta sitä ennen hengellinen elämäni koki köyhtymisen, enää ei Raamattu ollutkaan ensisijainen asia vaan kokemukset ja sellaiset, ns. uudet ilmoitukset korvasikin muka Raamatun.
Näin muka unia välillä hengellisistä taisteluista, toisinaan nuorten illoissa tai muissa kiljuin jne. "Hengen vaikutuksesta". Lähes karjuin joskus ( jos naisesta niin voi sanoa), totesi yksi kaveri et se on varmaan pyhää vihaa. Kerran näin unenkin silloin että leijuin niinkuin ilmassa lapsuuden kodin kulmilla ja saatana heitteli jotain ihme palloja mua kohti. Jeesuksen nimessä pääsin kuitenkin vapaaksi köysistä joihin olin sidottu. Siihen uni loppuikin sit.
Syksymmällä en oikein ollut enää uskossakaan, niin lujaa mulla meni...
Muistan kuitenkin hetkiä kun jotenkin koin pimeyden viehättävän mua. Olikohan joku tv-sarja joskus ollut jossa mentiin kellariin jonnekin alas kuin jossain linnassa. Koin jotain kutsuvaa ja viehätystä siinä kun se myöhemmin muistui mieleeni. Olin jotenkin masentunutkin, kun yhtäkkiä tunsinkin yksinäisyyttä perjantaisin, ei ollut menoja. En nyt sano olleeni mikään satanisti, mutta siinä vaiheessa mua ehkä yritettiin vähän siihen suuntaan menemään. Tuo aika ei ole selvänä mielessäni, mutta luulin ja koin et jokin esti mua palaamasta uskon asioihin niihin aikoihin. Koin ehkä itseni liian huonoksi enää siihen silloin. Tapasin sitten tyypin jonka kanssa aloin pyöriä silloin loppuvuodesta. Päädyimme sit jonkinlaiseen suhteeseen marraskuussa. Alku oli aika viattoman tuntuista kunnes selvisi että se käyttikin huumeita oikeasti. Suhde olisi loppunut jos olisin ollut järjissäni, en tiedä miksi ja miten se jatkui kuitenkin. Ehkä se oli se hoivavietti tai pelastusvietti.
No ei me oltu yhdessä edes yhtä vuottakaan.
Tein parannuksen kuitenkin vasta -99, kun tuli vähän saatua siivilleni.
Koulukin kärsi ja pidin välivuoden, olin hieman töissäkin ja sit suoritin taas kouluni loppuun. Kun tein uskossa parannuksen, ajauduin kohta taas uuskarismaattisiin juttuihin ja erääseen seurakuntaan, jossa käytiin soukkaamassa useasti.
Ihmettelin hirveän usein, miksi oli niin kovin väsynyt ja raskas olo sen jälkeen.
Hirveän paljon uskoni perustui aina kokemuksiin ja ilmiöihin. Aloinkin niinä aikoina nähdä unissa aika usein demoneja jostain kumman syystä. Koin ne hyökkäyksinä saatanalta.
Välillä mua pelottikin myös.
Olin eräänkin kerran seurakunnassa jossa soukattiin aina, niin oli joku naispuhuja jostain jenkeistä tai Australiasta.
En halua mainita seurakuntaa mutta se ei ollut täällä vaan kauempana etelässä.
En tiedä, mulla menisi kauan alkaa muistelemaan menneitä vuosia mutta paljon niistä menetin siihen, etten pitänyt vanhan ajan oppeja enää arvossa enkä juurikaan myös jaksanut lukea sanaa. Olin kuin se tyhmä mies, meren aallon kaltainen...heitin vuosia hukkaan uskonelämästäni päästäkseni muka hengelliselle pikatielle ja mitä mä sain?
Ei tullut musta mitään ihmeidentekijää, en edennyt hengellisesti mihinkään. Halusin lahjoja, kokemuksia, ihmeitä...olin yhtä kuin tuo sekava sepustukseni. Parasta hengellistä aikaa oli se, kun luin sanaa ihan nuorena naisena ja pysyin siinä. Ennen mitään torontolaisuutta. Silloin teini-iässä.
Vuonna 2009 väsyin uuskarismaattisuuteen lopulta ja koin etten enää halua tuota samaa.
Musta tuli kuiva uskovainen, hylkäsin kaiken karismaattisuuden tyystin. Olin kylmä, analyyttinen. Viimeisin parisuhteen tynkä liittyi asiaan. Kun se petti, meni pohja siltä mihin uskoin, olin taas ripustautunut ihmiseen. Mulle se oli kova pala, kun se uskovaksi tunnustautuva olikin petollinen hyväksikäyttäjä. Mut rikottiin niin siinä kohtaa, ettei kukaan tiedä.
Meni monta vuotta selvitä siitä ja muutenkin avioliitosta ennen sitä vielä.
Mietin että kun elän uskossa taas, miten ihmeessä selviän siitä jos taas joku mut rikkoo?
Olikohan se lopulta kevät 2015 kun palasin ja uusin matkaliittoni, tein parannuksen.
Olin taas mennä huuhaahan mukaan mutta mut varjeltiin siltä. Oli kasvaminen Jumalan sanan tuntemiseen.
Minä, jos kuka, on käynyt läpi oppiviidakot, ihmisopit. Lyönyt päätä seinään, kompuroinut...ja edelleenkin tuntuu kuin olisin vasta-alkaja, iässä 39 vuotta.
Tää oli nyt tämmöinen huonosti koostettu, mutta kyllä musta vielä todistaja saadaan :D. Toivotaan niin. Herran armosta olen tässä kirjoittamassa.
